Ylioppilasaineesta luostarin ruusutarhaan

Aino-Kaarina Mäkisalo
Aikuistyön lehtori
Lausuja ja kirjoittaja
Kirjoittaja on Tieteen ja taiteen kristillisen tukisäätiön vuoden 2004 apurahan saaja

Keskeneräisestä romaanihankkeesta ei ole helppo kirjoittaa. Olen parinkymmenen vuoden ajan tehnyt käsikirjoituksia lukuisiin runo-ohjelmiin. Olen tottunut sietämään luovaa epävarmuutta, seuraamaan prosessia ja luottamaan, että ratkaisut löytyvät. Voisipa sanoa, että viihdyn tällaisessa työssä erittäin hyvin.

Olipa luova työ mikä tahansa, niin tärkeintä on, että sisältö löytää muodon ja että teoksessa on sille ominainen rytmi. Parhaimmillaan sisältö ja muoto ovat mielenkiintoisessa ja yllätyksellisessä vuorovaikutuksessa keskenään.

Tästä on mielestäni kysymys myös romaanin kirjoittamisessa. Nyt minulla on aihe, joka kiinnostaa ja jota olen alkanut kirjoittaa. Minulla on unelma. Minua pelottaa sanoa enempää, sillä en voi tietää vielä, millainen lopputulos tulee olemaan. Yleensä kaikki, mitä alussa olen ajatellut ja tutkinut, on jotenkin mukana lopputuloksessa. Miten? Se on jo monimutkaisempi asia.

Olen kirjoittamassa romaania, joka liittyy Pyhään Birgittaan Roomassa vähän ennen hänen kuolemaansa ja birgittalaisnunnista Naantalin luostarissa 100 vuotta myöhemmin. Romaanihankkeessa yhdistyy minulle tärkeitä näkökulmia. Olen ollut intohimoisen kiinnostunut lukiovuosista saakka historiasta ja kirkkohistoriasta. Ylioppilaskokeessa Joensuun tyttölyseossa kirjoitin reaalista kiitettävästi. Vastasin kaikkiin kirkkohistorian kysymyksiin ja kaikkien perään onnellinen opettajani merkitsi pistemäärän 6 ja joihinkin oman plussansa. Yksi kysymys oli Pyhästä Birgitasta. Olin omasta mielenkiinnosta lukenut hänestä myös ylimääräistä – ja voisipa sanoa – innosta hehkuen kerroin tästä merkittävästä ja merkillisestä naisesta, joka eli monta naisenelämää elämänsä aikana.

Työelämäni aikana olen suuntautunut draamapedagogiaan – myös raamattutyöskentelyssä. Se on merkinnyt syvää matkaa itsetuntemukseen ja ihmissuhdetaitoihin, jotka ovat olleet edellytys työlle. Minulle on kehittynyt melkoinen tietämys ihmisen tunne-elämästä itseni kautta.

Kirjoittaa olen halunnut jo koulutytöstä saakka, toki ensin suuntauduin runoihin kuten niin moni teinityttö, joka on itkenyt Saima Harmajan runojen kanssa öisin tyynynsä märäksi. Avioliiton ajan tyydyin pääasiassa elämään kirjailijan elämää aviomieheni kautta. Omaksi ilmaisukanavaksi oli löytynyt lausunta.

Avioeron jälkeen löytyi oma kieli, ja esikoisromaanini Keltainen kevät ilmestyi vuonna 1998 Kirjapajan kustantamana. Sain hyvän alun kirjalliseen työhön, sillä arvostelut olivat hyvät. Lukijapalautetta saan edelleen, mikä on ollut hyvin kannustavaa.

Minulla on haastava ja erittäin mielenkiintoinen työ Helsingin seurakuntayhtymän yhteisissä työmuodoissa. Työn ohessa en ole pystynyt kirjoittamaan uutta romaania.

Viime kesänä pitkät valmistelut antaa aikaa kirjoittamiselle kuljettivat minut Naantaliin. Vuokrasin pikkuruisen huoneiston vanhasta Naantalista 1700-luvulta peräisin olevasta puutalosta. Talo on pihan perällä, kaksikerroksinen ja maalattu vaalean keltaiseksi. Alakerrassa on pikkuruinen keittiö ja kylpyhuone, jossa on amme käpäläjaloin! Keittiöstä lähtevät kierteiset puuportaat vinttihuoneeseen! Katto on vino ja niin matala, että kun seison keskellä huonetta, niin pääni hipoo kattoa. Iso vuode, kirjoituspöytä, tuoli ja televisio, ei muuta, paitsi tietysti matala ovi puuparvekkeelle vaahteran alle. Parveke on lähes yhtä iso kuin huone ja suoraan edessä näkyy Naantalin kirkon torni ja kello. Muuta kelloa en tarvitse. Asetan kirjoituspöydälle aarteeni, kannettavan tietokoneen. Ovi parvekkeelle on auki. Sataa, sataa lähes koko kesän, myös Naantalissa.

Jatkan romaania, jonka olen aloittanut edellisellä lomalla. Se sujuu. Päivärytmi on leppoisa, kirjoittamista, kävely Kuparivuorella sateiden välissä, kahvihetki paikkaa vaihdellen, hetkiä Naantalin birgittalaisluostarin kirkossa – muuta ei luostarista ole jäljellä. Löydän ihan läheltä museon, jossa on sekä luostarin että kylpylän historiaa. Museon sisäpihalta pääsee puuportista puutarhaan, ruusutarhaan, joka onkin luostarin ruusutarha, yli 90 lajiketta kukkii ja tuoksuu pitkin kesää, on penkkejä ja huvimaja ja hiljaista, harvat turistit tulevat tänne.

Yhtenä iltana en saa unta. Nousen kirjoittamaan. Alan kirjoittaa naisen monologia, vanhenevan Birgitan monologia. Kirjoitan useita tunteja. Jatkan seuraavana päivänä. Sanon itselleni, että kirjoitan tämän pois alta ja jatkan sitten romaaniani. Haaveilen, että voisin esittää joskus monologin. Pistäydyn kirjastoon ja etsin Birgittaa koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Alan lukea, kirjoitan, käyn ruusutarhassa päivittäin, menen muistiinpanojen kanssa museoon, ostan kirjallisuutta, kävelen, käyn kahvilla, kirjoitan, luen, kirjoitan…

Eräänä päivänä huomaan, että minulla on kolme muuta henkilöä mukana kertomuksessa ja alan kirjoittaa heidän tarinoitaan. Käyn Helsingissä ja katson internetistä lähdeaineistoa lisää, luen keskiajan kirkkohistoriaa ja kirjoitan. Olen onnellinen. Olen kuin rakastunut. Kirjoitan romaania, jossa yhdistyvät keskiajan kirkkohistoria, naisen uskonnollisuus ja elämän tunnot.

Loman loputtua pakkaan haikeana kirjat ja muistiinpanot reppuun, tietokoneen olkalaukkuun ja ei muuta kuin Helsinkiin ja työhön.

Nyt – tiiviin ja haastavan syksyn jälkeen – järjestelen itselleni kirjoittamisvapaata. Toivon ja rukoilen, että se onnistuu, että löydän sijaisen vuorotteluvapaani ajaksi. Hahmottelen matkaa Roomaan. Käyn kulkemassa Birgitan jalanjäljissä ja sitten jatkan kirjoittamista. Saa nähdä, millainen romaanistani tulee. Nuoruuden kiinnostus Birgittaan, luostarin ruusutarha salaisuuksineen ja oma naisen elämäni ovat minua inspiroineet kirjoittamaan uskosta ja naisista ja naisen elämästä.